Slider

Avioero 27-vuotiaana

August 15, 2019

Kuten osa vanhoista lukijoista muistaa, hiljeni edellinen blogini yhtäkkisesti reilu vuosi sitten. Jouduin silloin elämäni suurimman haasteen äärelle, nimittäin ihan tavallisena maanantai-iltana silloinen aviomieheni tuli kotiin pyytämäni noutoruoan kanssa ja ilmoitti, että tämä oli nyt tässä, me otetaan avioero. Päätös oli ehdoton eikä siinä ollut enää keskustelun varaa. Tässä vaiheessa oltiin oltu yhdessä reilut 10,5 vuotta. Tavattiin lukiossa ja kasvettiin yhteen, koettiin ihan valtavasti erilaisia asioita yhdessä, ympäri maailman. Kuten olettaa saattaa, tämä oli mulle aivan valtava shokki.

Pelkkä shokkivaihe tuntui kestävän viikkoja, ellei kuukausia. Laitettiin avioeropaperit vetämään parin viikon päästä ja muutettiin erillemme noin 1,5 kuukauden päästä eropäätöksestä. Muuttopäivä oli varmaan tähän astisen elämäni hirvein päivä! Toisaalta jälkikäteen kun nyt muistelen itseäni istumassa lattialla puolityhjässä asunnossa, mietin vain että vitsi mikä urhea pieni nainen sä olet. Eka ilta yksin oli aikamoinen ja tuntui, että koko universumi oli mua vastaan: löin mm. pään vahingossa kaapin kulmaan, meinasin kaataa kasaamani hyllyn itseni päälle ja ruokakin taisi palaa pohjaan. Olin henkisesti ja fyysisesti niin väsynyt ja rikki, etten ole varmaan koskaan ollut.

Like the most of old followers out there might remember, my blog suddenly went silent a year ago. Back then I was thrown into the biggest challenge of my life as on a normal Monday evening my husband came home from work with some takeaway and told me that our relationship is done. We are having a divorce and the decision is final. At that point we had been together for 10,5 years. We met in upper secondary school and grew together, experienced a lot and travelled around the globe. As you may assume, this was a huge shock for me.

The shock itself lasted weeks, even months on some level. We sent the divorce papers to court in a few weeks and he moved away after 1,5 months. The moving day must have been the most horrible day of my life! On the other hand, these days I’m able to only think how brave I was, when I think about myself sitting on the floor of that half empty apartment. First night alone was so undescribable and it felt like the whole universe was against me: I accidentally hit my head on a corner of a kitchen cabinet, almost dropped a freshly assembled shelf on myself and I think that even my food burned on the pan. I was so broken and tired both physically and mentally.



Ex-miehen kanssa oltiin siitä moderni avioeropari, että lähdettiin muuttopäivän jälkeen vielä aiemmin maksetulle matkalle yhdessä. Osa piti meitä järkevinä, osa hulluina, mutta jälkikäteen molemmat meistä totesivat, että matka oli oikeasti todella hyödyllinen ja tarvittiin se. Siellä oli itseasiassa kivaa (niin kivaa kuin tuossa tilanteessa nyt voi olla), pystyttiin hyvin kokemaan asioita kavereina. Saatiin reissun päällä myös etäisyyttä tavalliseen elämään ja puhuttua asioita vielä halki yhdessä. Matkalta palatessa sanottiin itkien viimeiset heipat ja halattiin, sitten aloitettiin uusi elämä omillamme.

Siinä oli varmasti paljon opeteltavaa meille molemmille. Syksy meni itselläni aivan sumussa ja surussa, kävin töissä ihan robottina, tapasin kavereita ja laitoin uutta kotia. Jälkikäteen on aika kamala todeta, ettei mulla ole syksystä ihan hirveästi muistikuvia. Paino putosi rajusti, uni pakeni ja unettomuus kroonistui, sairastuin loppusyksystä lisäksi tosi sitkeään flunssaan ja keuhkoputken tulehdukseen. Lääkäri sanoi, että se taudin sitkeys johtui luultavasti henkisen kuormituksen määrästä. En ihmettele! Viimeistään tämän erokokemuksen jälkeen uskon 150-prosenttisesti, että ihminen todella on kokonaisuus.

Harkinta-ajan jälkeen lähetettiin sitten avioeron 2. vaiheen paperit käräjäoikeuteen. Sen jälkeen elämä ja ajatukset vihdoin kirkastuivat, eli varmaan tämä viimeinen byrokraattinen asia oli jokin henkinen iso etappi, joka piti saavuttaa siirtyäkseen eteenpäin. Tässä vaiheessa uskaltauduin avaamaan elämäni myös Joelle, joka hyväksyi sen, että vielä hetken aikaa saatan olla rikkinäinen. Hän muutti Suomeen ja mun luokse, ei nähty järkeä siinä että hän muuttaa Suomeen mun vuoksi ja asuttaisiin erillämme – ollaan ehkä vähän hulluja. Kipuiltiinkin keväällä tuoreeksi suhteeksi suhteellisen paljon (oltiin tosin kavereita jo 7 vuotta ennen tätä), mutta jostain ihmeen syystä kumpikaan ei halunnut luovuttaa ja tiesi, että vaikeudet ovat väliaikaisia ja vanhaa traumaa. Tämä oli ihan totta ja nyt ollaan ihan todella onnellisia yhdessä, arki yhdessä on ihanaa.

We were a modern divorced couple in a way that after the moving day we still went on a trip together –it was already paid for. Some of our closed ones thought we were insane, some said that it will be good to go there to get a closure. Afterwards we both felt it was necessary and we were glad we went there. We had fun as we were able to do and see things as friends. We also talked a lot and after 10 years, there was a lot to talk about. When we returned to Finland, we cried, hugged and said goodbye.

After starting our new lives together, there were so many new things to learn for both of us. Whole autumn went pretty foggy and sad for me. I went to work as a robot, met friends and decorated my new home. Afterwards it’s horrible to realise but I don’t actually have a lot of memory of that time. I lost a lot of weight really fast, lost my sleep, got a tough flu and on top of that a bronchitis. The doctor said that the flu must have been so long and rough because of the mental stress I’m under and I have no doubts about that.

After the second phase of the divorce was done, it got finalised. That was the moment my head cleared and life started so I assume that the final paperwork was weighing me down quite a lot mentally. At this point I also opened up my life to Joe, who accepted the fact that for while I might be a bit broken. He moved to Finland and in with me, we didn’t see any sense in him moving countries because of me and then finding his own place. We know it was fast (although we’ve known each other for 7 years already) and might be a bit crazy, haha. We had a lot of things to work through over the spring but neither of us wanted to give up because we knew it was only temporary and old traumas. That ended up being true and now we are very happy - everyday life together is just so wonderful.




Vielä välillä tämä äkkieron trauma nostaa päätään ja nostaa rintaan voimakkaan ahdistuksen tunteen, mutta viikko viikolta ja kuukausi kuukaudelta sitä tapahtuu vähemmän. Jossain määrin tulen varmaan kantamaan sitä traumaa aina mukanani ja tällaiset tapahtuman muuttavat ihmistä aina, mutta voimauttavaa on ajatella, että mä itse yksin sain mahdollisuuden päättää, mihin elämäni suuntasin eron jälkeen. Samalla tuntuu, että niin hirveää kuin kaikki olikin, meni se juuri niin kuin pitikin ja tämä nyt vaan oli pakko kokea. Niin kliseistä kuin se onkin, niin kaikella on tarkoituksensa ja yhä uudelleen se vain osoittautuu todeksi.

Vaikka välillä olen ollut tosi vihainen ja lyhyinä hetkinä jopa vähän katkera, niin loppupeleissä en kadu sitä, että menin naimisiin silloin kun menin. Kaikki päätökset tehdään niillä tiedoilla, tunteilla ja avuilla, kuin meillä sillä hetkellä on. Avioliitto ja pitkä suhde nuorena on yksi elämänkokemus muiden joukossa. Tulevaisuuteni on täynnä uusia kokemuksia uuden, ihanan ihmisen kanssa enkä malta odottaa!

Sometimes the trauma of abandonment still lifts its head and makes me anxious, but every month and week is easier than the previous one. In some amounts I think I’ll always carry the trauma with me and life events like that change me as a person, but it’s also very empowering to think that I got to start over. Life didn’t end. And as horrible as it all was, I have to admit that everything worked out just the way it was meant to be. And the divorce was just a thing I had to go through in life.

Even though I’ve been very angry and even a bit bitter at times, I don’t regret getting married when I did. All decisions are always based on the information, feelings and knowledge we have in that moment. A divorce and a long relationship at young age are just life experiences among others. My future is filled with new experiences with a new, wonderful person and I can’t wait to see all of it!!

8 comments:

  1. Hyvä kirjoitus! Menneisyyttä ei missään nimeessä kannata katua ja tapahtuneet asiat ovat pala sinua ja kipeätkin kokemukset kasvattavat ihmisenä :)

    ReplyDelete
  2. Sanoiko ex-miehesi mitään syytä sille, että halusi erota? Kuulostaa siltä, että tuli aika puun takaa... Itsekin erosin 10v suhteen jälkeen miehestäni pari vuotta sitten, mutta meillä onneksi tilanne oli se, että tajusimme molemmat kasvaneemme erillemme ja yhteisymmärryksessä jatkoimme kumpikin omaa matkaamme, pysyen ystävinä. Joten muutos itsessään oli shokki mutta ei sinänsä traumatisoiva koska molemmat sitä halusi.
    Hyvä että sinulla alkaa jo helpottaa <3

    ReplyDelete
    Replies
    1. Syyt oli ilmeisesti aika moninaisia, en viitsi niitä tarkemmin eritellä julkisesti. Vähän sitä sun tätä. Kiitos kovasti kommentista ja oman kokemuksen jakamisesta, ei varmasti ole ollut helppo ero tuokaan, vaikka ehkä jollain tapaa "helpompi." Kiitos ja ihanaa syksyä <3

      Delete
  3. Minua kiinnostaisi tietää lisää sun fiiliksistä ja siitä että miten tuollaisen shokkieron jälkeen pääsit niin nopeasti tilaan, jossa reissasit yhdessä exän kanssa ja ns. hyväksyit eron, pystyit olemaan ja elämään hänen kanssaan? Minä en osaa kuvitella että itse kykenisin noihin asioihin niin nopeasti, vaan jäisin kuukausiksi ruikuttamaan että ei erota, ei erota..:/

    ReplyDelete
    Replies
    1. Kiitos kommentista. :) Kirjoitan tästä aiheesta tällä viikolla oman postauksen, kiitos ideasta!

      Delete
  4. Hui! Oot vahva nainen ❤️

    ReplyDelete

Powered by Blogger.
Theme Designed By Hello Manhattan

Your copyright

& KATRI M. 2019